australia

Tiedetöppäysjoulukalenteri 19: Agakonnat tuholaistorjujina

To, 12/19/2019 - 08:34 Jarmo Korteniemi
Agakonna käsissä

Hyvää tarkoittava biologinen tuholaistorjunta aiheuttaa joskus itsessäänkin merkittäviä ympäristöongelmia. Näin kävi agakonnien kanssa Australiassa ja vähän muuallakin.

Tämänkertainen tiedemoka ei ole sataprosenttisen tieteellinen, sillä hommassa on vain hutkittiin kunnolla ennen kunnollista tutkimusta. Tulokset ovat kuitenkin sitä luokkaa, että moka sopinee sarjaan.

Australialaisilla sokeriruokoviljelmillä oli 1900-luvun alkupuolella paha ongelma. Sadot tuhoutuivat, koska sikäläiset kovakuoriaislajit Dermolepida albohirtum ja Lepidiota frenchi olivat ikävän persoja sokeriruo’oille. Kuoriaisten toukat popsivat viljelyskasvien juuria, ja eloon jääneiden ruokojen lehdet päätyvät aikuisten kuoriaisten suihin.

Kuoriaisista oli päästävä jotenkin eroon.

Ongelma on yksinkertainen, ja niin ratkaisunkin luultiin olevan. Helpointa oli tuoda alueelle jokin otus syömään tuholaiset pois, tai ainakin vähentämään iljetyksiä sen verran etteivät sadot täysin tuhoudu.

Viljelmille päätettiin tuoda agakonnia (Rhinella marina). Ne ovat alunperin Keski- ja Etelä-Amerikan manneralueelta kotoisin olevia suuria rupikonnan sukulaisia. Isoimmat 24 cm pitkät yksilöt painavat lähes puolitoista kiloa. Ja konnat ovat tunnetusti oikeita petoja popsimaan hyönteisiä.

Agakonnat olivat tuolloin muotia, sillä otukset olivat vastikään poistaneet kuoriaiset tehokkaasti Puerto Ricon sokeriruokoviljelmiltä. Asiasta kirjoitettiin oikein Nature-tiedelehdessäkin, otsikolla ”Toads save sugar crop”. Tämän innoittamana otuksia siirrettiin vastaaviin tehtäviin monille monille Karibian ja Tyynenmeren saarille, Floridaan, sekä Australiaan.

Kuulostaako hyvältä? Niin myös australialaisista. Vuonna 1935 Queenslandin viljelmille vapautettiin 102 agakonnaa. Otusten syömiskäyttäytymistä tutkittiin vuoden ajan, minkä jälkeen niitä istutettiin alueelle 62 000 lisää. Konnat alkoivat viihtyä alueella hyvin. Aivan liian hyvin.

Agakonnat kyllä söivät ruokojen tuholaisia, mutteivät isoina ja kömpelöinä otuksina oikein osanneet kiivetä aikuisten kuoriaisten luo sokeriruokojen lehdille. Lisäksi ruokoviljelmät olivat konnille liian avonaista ja kuumaa maastoa. Ne levittäytyivät ympäristöön.

Agakonna

Agakonnan englanninkielinen nimi cane toad eli ”ruokokonna” viittaa myös tuholaistorjuntakäyttöön. Lajin tieteellinen nimi R. marina sopisi sinällään myös tiedetöppäykseksi, koska se viittaa merelliseen elinympäristöön, vaikka todellisuudessa agakonna ei sellaisessa ollenkaan viihdy. Tästä oudosta väärinkäsityksestä saamme kiittää Carl von Linnéä, joka perusti näkemyksensä vielä aiemman eläintutkijan Albertus Seban piirrokseen. Tieteilijöiden toisinaan harrastamista toisen käden tulkinnoista saisi aikaiseksi todella monta lisäluukkua! Kuva: Flickr / Sam Fraser-Smith.

 

Agakonnat syövät mitä ikinä kiinni saavatkin: hyönteisiä, jyrsijöitä, liskoja, mutta myös kasveja, koiranruokaa, kotitalousjätettä ja raatoja. Kun jokainen naaras lisäksi tuotti vuodessa tuhansia munia, joista noin 50–100 saavuttaa sukukypsyyden, konnien populaatio lähti pian lähes eksponentiaaliseen kasvuun.

Kyllä luonto hoitaa, sanottiin. Ja tokihan australialaiset pedot oikein mielellään söivätkin tätä uutta yleistyvää ja näennäisen helppoa saalista. Seuraukset tosin olivat tuhoisat, sillä agakonnien selässä ja niskassa on myrkkyrauhasia. Myös munat ja nuijapäät ovat tappavan myrkyllisiä. Ainoastaan nuoret konnat ovat jonkin aikaa myrkyttömiä lähestyessään sukukypsyyttä.

Useimmat agakonnan syöntiä yrittäneet otukset kuolivat. Australiassa ei luontaisesti elä muita konnalajeja, joten pussipedoilla ei ollut mitään mahdollisuuksia agakonnien vahvan myrkyn edessä. Pahiten kärsi pirunkissa (oikealta nimeltään siirohäntäkvolli), jonka kannasta tuhoutui 97 prosenttia. Samoin kävi monille käärme- ja varaanilajeille sekä yhdelle krokotiilille. Kyseisten petojen aiemmat saaliseläimet pääsivät samalla yleistymään ongelmaksi asti. Toiset lajit taas taantuivat kun konnat tulivat kilpailemaan niiden ruuista.

Tätä nykyä Australiassa arvioidaan olevan yli 200 miljoonaa agakonnaa.

Kun otusten tiheys on Amerikoissa enimmillään 20 yksilöä sadalla metrillä, Australiassa se voi olla 2000–4000 yksilöä. Nykyään konnia löytyy pitkältä pätkältä Australian pohjois- ja itärannikolta. Esiintymisalueen länsirajan konnille on lisäksi kehittynyt normaalia suuremmat jalat, mikä mahdollistaa pidemmät kulkumatkat. Konnarintama etenee tällä haavaa länteen noin 60 kilometriä vuodessa.

Agakonnia yössä

Konnien leviämistä on vaikea estää. Aikuisten pyydystämiseen tai tappamiseen keskittyminen on liian hidas keino, ja loukkuihin jää muitakin eläimiä. Konniin tarttuvat taudit taas saattaavat levitä myös paikallisiin sammakkolajeihin. Geenimanipulaation kautta voisi ehkä puuttua konnien lisääntymismenestykseen, mutta tätä ei vielä olla käytännössä testattu.

Paikallisia petoja on nyt alettu kouluttamaan pysymään erossa agakonnista. Opetuskeino on maastoon levitetty myrkytön konnanliha, johon on sekoitettu oksennusrefleksin käynnistäviä kemikaaleja. Muutamat lintulajit taas ovat oppineet itsenäisesti kääntämään konnat selälleen ja näin välttämään myrkyllisen selkäihon, toiset taas syövät vain konnien sisäelimiä.

Myös jotkut Australian alkuperäisetkin eläimet ovat joutuneet tulilinjalle konnapelon varjolla. Agakonnien väritys vaihtelee hyvin paljon, joten myös aussisammakoita on usein luultu nuoriksi agakonniksi. Näin on tehty jopa alueilla, jossa agakonnia ei esiinny (vielä).

Agakonna ei missään nimessä ole Australian ainoa vieraslajivitsaus. Se on kuitenkin harvinaisen hyvä esimerkki siitä, kuinka vieraslaji – alueelta toiselle ihmisen avulla nopeasti siirretty eliö – saattaa uudessa paikassa alkaakin toimia aivan eri tavalla kuin kotonaan.

Miten agakonnille on käynyt muissa paikoissa joihin niitä on istutettu? Lähes samalla tavoin kuin Australiassa, tietysti. Agakonna on yksi maailman tuhoisimmista vieraslajeista. Niin, ja se siirtobuumin liikkeelle saanut Puerto Ricon tuholaiskuoriaisten kannan romahduskaan ei olla agakonnien ansiota, vaan johtui tiettävästi vuosia kestäneistä saaren historian mittavimmista sateista.

Entäs ne Australian tuholaiskuoriaiset sitten?

Ne on saatu kuriin suhteellisen hyvin hyöneismyrkyillä, joilla tosin jokaisella on omat haittapuolensa.

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.

Parkesin ei-niin-lentävä lautanen on avaruusajan alun elävä fossiili Australiassa

Su, 12/02/2018 - 06:33 Jari Mäkinen
Parkesin radioteleskooppi

Keskellä melkein-ei-mitään, lampaiden ja niittyjen keskellä tasamaalla Parkesissa, Australian itäosassa noin parin tunnin ajomatkan päässä Sydneystä sijaitsee kuuluisa Parkesin radio-observatorio. Jos kysyy australialaiselta jotain tieteellistä paikkaa heidän maassaan, suurin osa sanoo varmasti Parkes.

Antenni otettiin käyttöön lokakuussa 1961, jolloin se oli suurin eteläisellä pallonpuolella ollut radioteleskooppi.

Siellä tehtiin tutkimustyötä tiiviisti, mutta asema oli myös olennaisessa asemassa Yhdysvaltain tuolloin alkaneessa Apollo-ohjelmassa. Koska paikkoja, mistä voitiin olla yhteydessä avaruusaluksiin, ei ollut kovin paljoa – etenkin tärkeällä eteläisella pallonpuolella – oli Parkesin kaltainen vastaanotin suuri apu.

Sen myötä paikka nousi jopa kuuluisuuteen Apollo 11 -lennon aikaan, sillä sen jälkeen kun lennon kuuhunlaskeutumisen TV-lähetyksen kaksi ensimmäistä minuuttia otettiin vastaan Kaliforniassa Goldstonessa sijaitsevalla antennilla, siirtyi yhteys Parkesiin. Kuu laskeutui horisontin taa Kaliforniassa, mutta se oli se jo korkealla taivaalla Australiassa. Niinpä Parkes jatkoi lähetyksen vastaanottamista; kuva oli oikein hyvä, koska antenni oli suuri, ja koko kaksi ja puoli tuntia kestänyt kuukävely välitettiin koko maailmaan Parkesista.

Koska kyseessä on radio-observatorio, ovat tieteelliset havainnot kuitenkin tärkeimpiä. Itse asiassa Parkes on yksi maailman tehokkaimmista havaintolaitteista, sillä sen käyttöaste on ollut ja on edelleenkin peräti 99,9%. Parkesin tutkimustoiminta alkoi lähes välittömästi avajaisten jälkeen ja on jatkunut siitä eteenpäin lähes 24 tuntia vuorokaudessa. Luonnollisesti huoltojen ja uusien laitteiden asentamisen aikaan on ollut lyhyitä taukoja.

"Olemme osallistuneet kyllä muutamiin muihinkin avaruuslentoihin, pääasiassa Nasan kanssa, ja vastineena avustamme Nasa on kustantanut meille uusia laitteita ja muun muassa teleskoopin lautasantennin kalliin uudelleen pinnoittamisen", sanoo Parkesin vierailijakeskuksen johtaja Chris Hollindrake.

Nasan lisäksi Euroopan avaruusjärjestö on käyttänyt antennia vastaanottamiseen. Maaliskuussa 1986 Parkes otti vastaan ensimmäiset lähikuvat komeetan ytimestä, kun ESAn Giotto-luotain ohitti Halleyn komeetan.

Hollindrake jatkaa kertomalla, että Australiassa on toki muitakin radioteleskooppeja. Nykyaikaisin ja tehokkain laite Narrabrissa, lähempänä Brisbanea sijaitseva "Compact array", kuuden radioteleskoopin rypäs, joka otettiin käyttöön vuonna 1988. Siellä olevia 22-metrisiä antenneja voidaan liikuttaa eri paikkoihin kolme kilometriä pitkän rautatiekiskon päällä. Radiotähtitieteessä on hyvä, että antenneja voidaan liikuttaa eri konfiguraatioihin, erilaisiin muotoihin, ja kun kaikki teleskoopit katsovat samaan kohtaan taivaalla, saadaan erotuskyky sellaiseksi, että se vastaa yhtä suurta teleskooppia.

"Kun täällä Parkesissa havaitaan pääasiasssa pulsareita, tehdään Narrabrissa ennen kaikkea taivaan vetypilvien kartoitusta. Lisäksi ympäri maata on muutamia parikymmenmetrisiä radioteleskooppeja."

Parkesin lautasantenni tuli tunnetuksi vuonna 2000 valmistuneesta elokuvasta The Dish, missä kerrotaan kuuluisista Apollo 11 -minuuteista ja samalla luonnollisesti antennin historiasta. Elokuva on myös mainio väläys 1960-luvun Australian maaseutuelämään.

Parkesissa on nykyisin pieni museo ja tiedekeskus antennin vieressä ja se on hyvä päiväkohde Sydneyssä vieraileville – käynti sisämaassa on lisäksi aina vaivan väärti, jos on Australiaan saakka vaivautunut matkustamaan!

Juttu on julkaistu alun perin Tiedetuubissa 1. helmikuuta 2013.

Pian alkaa kiihkeä avaruustappelu: Musk vastaan Bezos

Su, 05/27/2018 - 16:33 Jari Mäkinen
Elon Musk ja Jeff Bezos

Tästä tulee jännää: Jeff Bezos vastaan Elon Musk. Onko tässä uuden avauuskilpailun taistelupari?

SpaceX -yhtiön perustaja Elon Musk on paistatellut viime vuodet otsikoissa. Mitä tahansa hän tekeekin (ja twiittaakin) SpaceX:n tulevaisuudensuunnitelmista, Tesla-sähköautoista, Hyperloopista, tunneleista, liekinheittimistä tai lehdistön laatua tarkkailevasta Pravda-palvelusta nousee heti puheisiin ja meemeiksi netissä. 

Eikä ihme, sillä hän paitsi puhuu, niin myös tekee: käytännössä kaikki, mitä hän on vihjaillut aluksi, on muuttunut lopulta todeksi – tosin aikataulu on yleensä ollut varsin joustava.

Hänen vanavedessään on nyt tulossa Amazon-nettikaupan perustanut Jeff Bezos. Bezos on perustanut Blue Origin -nimisen avaruusyhtiön, joka on kehittänyt uudelleenkäytettävän New Shepard -raketin ja sen nokassa pomppauslennoille avaruuden puolelle sopivan kapselin avaruusturistilentoja varten.

Hänen yhtiönsä on kehittämässä myös New Glenn -nimistä kiertoradalle saakka kurottavaa rakettia, josta on tulossa jotakuinkin yhtä iso ja voimakas kuin SpaceX:n tekeillä olevasta Big Falcon Rocket -raketista.

Siinä missä SpaceX on rakentamassa uusille raketeilleen tehdasta Kaliforniaan, on Bezosin rakettitehdas on harjakorkeudessaan Cape Canaveralissa, Floridassa.

Ei ole vaikeaa arvata, että näiden kahden yhtiön välille on kehittymässä lähiaikojen jännittävin taistelu – uuden ajan avaruuskilpailu, sillä uudet markkinat avaruudessa ovat valtavan suuret ja ensimmäisenä ehtivä kerää suuren potin.

Raketit vertailussa

Kuinka suuria raketit ovat? Kuvassa ylinnä on nyt lentävä SpaceX:n Falcon 9 ja sen alapuolella New Glennin kaksi versiota, kaksivaiheinen ja kolmivaiheinen. Suurempi näistä on 99 metriä pitkä (tai korkea). Niiden alapuolella on Nasan tekeillä oleva Space Launch System, joka on kertakäyttöinen ja perustuu avaruussukkulan sekä ammoisten Apollo-lentojen tekniikkaan. Alimpana on SpaceX:n Big Falcon Rocket. Siinä missä New Glenn voi nostaa matalalle kiertoradalle 45 tonnia, kykenee BFR laukaisemaan 150 tonnia.


Kumpikin yhtiö on tiedotuspolitiikassaan varsin samanlaisia: tulevista tekemisistä ei paljoa puhuta. Samalla kummallakin on takanaan jo vakuuttava historia, joskin Blue Origin on ollut tähän mennessä altavastaajana kahdessa olennaisessa asiassa.

Ensinnäkin New Shepard -raketti on varsin pieni. Se soveltuu ainoastaan suborbitaalilentoihin, eli vain sinkoamaan kapselinsa noin sadan kilometrin korkeuteen. Raketin ja ihmisten kuljettamiseen soveltuvan kapselin tekemissä on ollut pieniä vastoinkäymisiä, mutta jos uutta tehdessä sellaisia ei olisi, olisi tilanne oikeastaan huolestuttava. Nyt kaikki näyttää hyvältä ja Blue Origin saattaa ennättää aloittamaan kaupalliset avaruusturistilennot ennen Virgin Galacticia jo tänä vuonna.

Toiseksi yhtiö ei ole lentänyt vielä kertaakaan avaruuteen. Sen suuri New Glenn -raketti on vain puhetta, vaikkakin New Shepard antaa hyvän pohjan puheille. Jos pieni raketti toimii, niin miksi suurempi ei toimisi?

Raketin koelentoa suunnitellaan vuodeksi 2020 ja jo seitsemän sen laukaisua on myyty.

SpaceX ei ole kertonut paljoakaan Big Falcon Rocketistaan, mutta Elon Musk on kuvaillut sitä monissa eri yhteyksissä. Hän kaavailee raketistaan laitetta, jolla voidaan perustaa siirtokunta Marsiin ja joka mullistaisi paitsi liikenteen avaruuteen, niin myös mannertenvälisen lentämisen paikasta toiseen maapallon pinnalla.

Musk kertoi Mars-suunnitelmastaan ja BFR-raketista ensimmäisen kerran Kansainvälisen astronauttisen unionin IAF:n kokouksessa vuonna 2016 ja täsmensi sitä uudelleen viime vuonna samassa kerran vuodessa jossain päin maapalloa olevassa kokouksessa. Vuoden aikana raketti oli hieman muuttunut, mutta periaate oli pysynyt hyvin samana. Kyseessä on kokonaan uudelleenkäytettävä raketti, jonka ensimmäinen vaihe laskeutuu nykyisten Falcon 9 -rakettien tapaan alas ja toinen vaihe on itse asiassa avaruuslentokone, joka pystyy laskeutumaan rakettimoottoriensa avulla pystysuoraan alas lentonsa jälkeen.

Avaruusalus voisi lentää myös muille taivaankappaleille, ja koska se ei tarvitse ilmakehää lentääkseen, pystyy se laskeutumaan myös Kuuhun tai Marsiin.

Tänä vuonna IAF:n kokous pidetään syyskuun lopussa Bremenissä, Saksassa, ja tällä kerralla sen pääpuhujaksi on pyydetty Muskin sijaan Bezosia.

Hieman vinkkiä tulevasta saatiin kuitenkin viime viikolla Australian Sydneyssä olleessa satelliittifoorumissa, missä Blue Originin kaupallinen johtaja Ted McFarland kertoi – osin varmasti paikallista yleisöä miellyttääkseen – Australian olevan olennaisessa osassa yhtiönsä suunnitelmissa.

Blue Origin on ottanut yhteyttä vastaperustettuun Australian avaruushallintoon, koska "Australiassa on paljon kykyjä" ja "paljon tilaa".

Etenkin jälkimmäinen saattaa viitata siihen, että Australiassa tehtiin 1960- ja 70-luvuilla rakettikokeita Woomeran suurella koealueella, joka sopi siihen oikein mainiosti. Kyseessä on edelleen maailman suurin koealue, ja sitä on koetettu markkinoida myös kaupallisten avaruusyhtiöiden käyttöön useita kertoja. 

Kenties Blue Origin tulee aikanaan laukaisemaan rakettejaan sieltä.

(Lisäys 26. toukokuuta: Bezos kertoi Los Angelesissa pidetyssä avaruuskokouksessa (Space Development Conference) tähtäävänsä alkuvaiheessa ennen kaikkea Kuuhun. Hänen mukaansa Blue Origin olisi mielellään yhteistyössä kuulentojen suhteen Nasan tai ESAn kanssa, mutta on valmis aloittamaan lennot Kuuhun myös yksinään. Yhtiö ja Bezos ovat jo aikaisemmin ehdottaneet kuulaskeutujan tekemistä ja nyt Bezos heittelee jo ajatusta kuuasemasta sekä teollisesta toiminnasta Kuussa.)

Millainen on Woomera?

Aloitamme Tiedetuubissa niin sanottujen immersiivisten artikkelien julkaisun, ja ensimmäisenä on vuorossa raportti Woomerasta. Kyseessä on siis Australiassa oleva suuri koealue, jota käytettiin aikanaan monien sotilaallisten, tutkimuksellisten ja tieteellisten rakettien laukaisuun. Siellä tehdään myös edelleen paljon autiota tilaa vaativia testejä muun muassa miehittämättömillä lentolaitteilla.

Mutta millainen paikka on ja mikä on sen tarina? Siitä enemmän alla olevassa jutussa, jota voi lukea myös suoraan Tiedetuubin Pageflow-palvelussa.

Otsikkokuvat: OnInnovation(vas) ja flickr/Geri Druckman.

Huimalla vauhdilla kasvava musta aukko löytynyt

Ti, 05/15/2018 - 12:32 Jari Mäkinen
Supermassiivinen musta aukko. Kuva: Hubble (ESA/NASA)

Australialaistutkijat ilmoittavat löytäneensä taivaalta ennätyksellisen nopeasti kasvavan mustan aukon. Se imaisee itseensä ympäröivästä avaruudesta noin oman Aurinkomme verran massaa kahden vuorokauden kuluessa, siis noin 363 miljoonaa miljoonaa miljoonaa miljoonaa miljoonaa kilogrammaa vuodessa.

Kvasaari nimeltä SMSS~J215728.21-360215.1 on itse asiassa supermassiivinen musta aukko, joka on noin 12 miljardin valovuoden päässä. Näemme siis sen sellaisena, kuin se oli 12 miljardia vuotta sitten – siis aikaan, jolloin maailmankaikkeus oli hyvin nuori.

Tuolloin musta aukko oli massaltaan 20 miljardia kertaa oman Aurinkomme verran ja se kasvoi prosentin verran miljoonassa vuodessa. 

Prosentti miljoonassa vuodessa ei kuulosta suurelta, mutta se on, kun kyse on näin massiivisesta taivaankappaleesta.

"Tämä musta aukko kasvaa niin nopeasti, että se loistaa tuhansia kertoja kirkkaammin kuin kokonainen galaksi", sanoo tutkimusryhmän vetäjä Christian Wolf Australian kansallisesta yliopistosta.

"Emme tiedä vielä miksi ja miten tämä musta aukko kasvoi näin suureksi niin aikaisin maailmankaikkeuden historiassa."

Musta aukko säteilee valtavasti, koska siihen putoava kaasu alkaa hohtaa kiihtyessään ja muun kaasun kanssa yhteen osuessaan. Aukon ympärillä on kerääntymäkiekko, joka on säteilyn lähde; itse musta aukko ei säteile valoa.

"Jos tämä monsteri olisi Linnunradan keskustassa, niin se olisi kymmenen kertaa täysikuuta kirkkaampi. Se olisi hyvin kirkas piste taivaalla ja sen loiste peittäisi alleen kaikkien muiden tähtien valon."

Tosin jos näin massiivinen musta aukko olisi Linnunradan keskellä, olisi meillä tukalat olot. Se säteilee valon lisäksi paljon ultraviolettisäteilyä sekä röntgensäteitä, jotka grillaisivat koko ajan maapalloa.

Kyseessä oleva musta aukko on kuitenkin erittäin kaukana, eikä siitä ole meille haittaa. Se on itse asiassa varsin heikkovaloinen, eikä sitä voi havaita ilman tehokasta kaukoputkea. Havainnot siitä tehtiin Australiassa Coonabarabranin luona olevassa Siding Spring -observatoriossa olevalla kaukoputkella, joka katsoo taivasta pääasiassa infrapunavalon alueella.

Kohde näkyy lähi-infrapunassa, koska sen valo on siirtynyt punaisen suuntaan liikkuessaan laajenevan maailmankaikkeuden halki vuosimiljardien kuluessa.

Wolfin ryhmä on etsinyt supermassiivisia mustia aukkoja jo jonkin aikaa, ja nyt tehty havainto pystyttiin varmistamaan viime kuussa julkistettujen Gaia-satelliitin tietojen avulla.

Löytö varmistettiin vielä Siding Springissä olevalla 2,3-metrisellä peilillä varustetulla teleskoopilla.

Supermassiiviset mustat aukot ovat kiinnostavia paitsi sinällään, niin myös siksi, että niiden avulla voidaan tutkia varhaista maailmankaikkeutta ja sen kehitystä.

*

Löydöstä kertova tutkimus ilmestyy pian Publications of the Astronomical Society of Australia (PASA) -julkaisussa: https://arxiv.org/abs/1805.04317

Otsikkokuvassa on supermassiivinen musta aukko Hubble-avaruusteleskoopin kuvaamana. Se näyttää samalta, mutta ei ole tutkimuksessa ollut kvasaari. Kuva: Hubble (ESA/NASA)

Video: Jäähdytyslaitteisto keksittiin täällä, kuumassa Australiassa

Jäähdytystä jo vuodesta 1851!

 

Tiedetuubi vie paikkoihin, jotka ovat merkittäviä tieteen ja tekniikan kannalta. Nyt vuorossa on Geelong, Australia ja jäähdytyslaitteisto.

Jos nyt Australiassa on ennätyksellisen kuumaa, niin lämmintä siellä on ollut aikaisemminkin. Tästä aiheutui kovasti hankaluuksia etenkin lihakauppiaille, koska hyvä liha meni helposti piloille.

Etenkin ongelma oli suuri, kun lihaa laivattiin Eurooppaan: suuri osa lastista saattoi pilaantua matkan aikana. Siksi asialle piti tehdä jotain, ja ratkaisu oli tietysti jäähdytyslaitteisto. Video kertoo sen keksimisestä ja näyttää paikan, missä ensimmäinen mekaaninen jäähdytin hyrähti käyntiin.

Juttu lähetettiin aikanaan vuonna 2011 TV1:n Prisma Studiossa.

Video: Lintu, joka haluaa puhkoa pyöräilijän silmät

Australian jokakeväinen riesa on taas alkanut: isot varislinnut hyökkäävät ihmistenkin kimppuun ja koettavat tökkiä nokallaan korviin ja silmiin. Etenkin näiden isohuiluvaristen (Gymnorhina tibicen) kohteena ovat pyöräilijät ja lapset.

Kyse on siitä, että linnut suojelevat pieniään. Naaras on pesässä lastensa kanssa ja uros suojelee perhettään muun muassa siten, että se hyökkää kaikenlaisten lähelle tulevien, uhkaavien tunkeilijoiden kimppuun.

Kyse on siis samasta asiasta kuin Suomessa lokkien pesintäaikaan ei niiden lähelle kannata mennä haahoilemaan. Lokit eivät yleensä käy käsiksi – tai nokiksi – vaan tyytyvät pommittamaan tulijoita ulosteellaan.

Australian isohuiluvaris sen sijaan voi olla hyvin aggressiivinen. Koska lintu voi olla suurikin, jopa lähes puolimetrinen, voi se oikeasti saada aikaan vammoja.


Juttu jatkuu mainoksen jälkeen



Linnut pesivät yleensä avoimilla, puita kasvavilla paikoilla, kuten esimerkiksi puistoissa ja leikkikenttien luona, ja yleensä näillä alueilla on myös paljon ihmisiä liikkumassa joko jalan tai polkupyörillä. Netissä on vaikka kuinka "komeita" videoita juuri pyöräilijöiden kimppuun hyökkäävistä isohuiluvariksista, koska pyöräilijöillä on usein ajoa tallentavia kameroita mukanaan.

Muulloin kuin pesimäaikana isohuiluvaris on varsin rauhallinen, joten siitä ei ole haittaa kuin nyt etelän kevään aikaan.

Yllä on yksi näistä videoista. Sen on kuvannut Stephen Chan ja lisää videoita löytyy esim. Youtubesta vaikka kuinka hakusanalla "Magpie", mikä on linnun englanninkielinen nimi.

Alla sen sijaan on toinen video, missä on selvitelty erilaisia tapoja hämätä lintuja. Kaikkein tehokkaimmaksi keinoksi paljastui peruukki...

Tässä on toinen ratkaisu:

PS. Miksi lintu on nimeltään isohuiluvaris? Koska sen varsin kova laulu on huilumaista ja se on yksi maailman monimutkaisimmista linnunlauluista. Linnut laulavat myös usein ryhmässä tai duettona.

 

Tarttuva syöpä talttuu luontaisilla vasta-aineilla - pussiahman pelastus?

Ti, 05/17/2016 - 05:53 Jarmo Korteniemi
Kuva: CucombreLibre / Flickr



Tarttuva syöpä on vienyt pussiahmat 20 vuodessa lähes sukupuuton partaalle. Uuden tutkimuksen mukaan selviytyneiden apuna ovat ehkä olleet tietyt immuunipuolustuksen aineet. Nähtäväksi jää, onko aineesta rokotteeksi muillekin.


Tummaturkkinen pussiahma on pienen koiran kokoinen, alle kymmenkiloinen peto ja raadonsyöjä. Laji tunnetaan myös nimillä "pussipiru" ja "tasmanian tuholainen". Laji elää vain Tasmanian saarella ja on uhanalainen.

Suurin uhka elänlajin selviämiselle on tarttuva syöpä, joka leviää yksilöstä toiseen kulovalkean tavoin. Tauti tarttuu puremien sekä ruuan välityksellä, ja aiheuttaa eläimen kasvoihin suuria kasvaimia. Vain 20 vuodessa syöpä on tappanut noin 85 % koko populaatiosta. Useimmiten eläimet kuolevat joko nälkään tai infektioihin.

Tuoreessa tutkimusartikkelissa selvitettiin pussiahmojen verinäytteistä kahden immunoglobuliinin (IgM ja IgG) määriä. Immunoglobuliinit ovat vasta-aineita, joiden avulla elimistö havaitsee haitalliset vieraat eliöt, ja niiden määrien on huomattu vaikuttavan merkittävästi ainakin ihmiskehon syöpäsolutorjuntaan.

Tautia sairastavista pussiahmoista löydettiin huomattavasti vähemmän immunoglobiini M:ää kuin terveiltä. Tämä sai tutkijat uumoilemaan, että tautia voitaisiin jossain vaiheessa hoitaa tehostamalla eläinten IgM-tuotantoa, tai jopa antamalla ainetta suoraan. Vastaavia ja alustavasti lupaavalta vaikuttavia syöpähoitoja ihmisille tutkitaan koko ajan.

Pussipirujen tapauksessa kyse on kuitenkin vasta suuntaa-antavasta tuloksesta, sillä tutkittujen eläinten otos oli varsin pieni: vain 23 eläintä, joista 9 sairasti syöpää. Voi olla, että terveet yksilöt eivät vain olleet vielä ehtineet altistua syövälle.

Yllä: Tasmanian tuholainen ei aina ole vihainen, vaikka sen ääni kuulostaakin ihmisen korvaan usein rääkymiseltä tai karjumiselta.

Pussipirujen kasvosyöpä löydettiin ensi kerran vuonna 1996, ja jo silloin se tappoi pussiahmoja joukoittain. Tärkeä osasyy korkeaan tarttuvuuteen on eläinkannan pieni geneettinen muuntelu. Kaiken kukkuraksi pussipirut ovat muutoinkin harvinaistuneet, kiitos elinympäristön viimeaikaisten muutosten. Eurooppalaiset uudisasukkaat söivät pussipiruja aluksi niiden maukkaan lihan vuoksi. Karjankasvattajat vainoavat eläintä yhä, vaikka se onkin ollut rauhoitettu jo 75 vuoden ajan ja tuoreet tutkimustulokset osoittavat, ettei pussipiru olekaan maineensa veroinen merkittävä siipikarjan tai lampaankaritsojen verottaja.

Pussiahman säilymistä on varmistettu 2000-luvun alusta asti luomalla tautivapaita populaatioita siirtämällä terveitä yksilöitä mm. eläintarhoihin sekä pienelle Maria-saarelle Tasmanian itärannikolla.

Tarttuvat syövät vaikuttavat olevan erittäin harvinaisia, sillä niitä on todettu vain muutamilta muilta eläinlajeilta. Ihmisiltäkin, mutta onneksi vain yhden käden sormilla laskettavia kertoja. Ja joka kerralla kyse oli syöpäsolun pääsystä kehoon hyvin erikoisessa tilanteessa, yleensä leikkauksen johdosta.

Pussiahma on suurin nykyään elossa oleva lihaa syövä pussieläin. Suurempiakin on toki ollut, mutta ne kaikki ovat kuolleet sukupuuttoon -- viimeisimpänä pussihukka 1900-luvun alussa.

Tasmanian populaatio on peräisin varsin pienestä joukosta saarelle viimeisen jääkauden lopulla eristyksiin jääneitä yksilöitä. Pussiahmoja eli siellä täällä Australian mantereellakin vielä muutamia satoja tai tuhansia vuosia sitten. Läheisiä lajeja oli elossa runsaat 50 000 vuotta sitten.

Päivitys 17.5.2016 klo 14.30: Otsikkoa muutettu ja video lisätty.

Otsikkokuva: CucombreLibre / Flickr
Kuva alla: Alan Couch / Flickr

Tappoiko ammoinen ihminen jättilinnun sukupuuttoon?

Ma, 02/01/2016 - 16:29 Jari Mäkinen
Lisko jahtaa


Se, että ihminen pystyy hävittämään kokonaisen lajin sukupuuttoon, ei ole yllätys. Sen sijaan se, että ihminen näyttää tehneen niin jo 50 000 vuotta sitten, on yllättävää.


Kyseenalaisen kunnian nähtävästi ensimmäisenä ihmisen tuhoamana lajina saanee australialainen jättiläislintu nimeltä Genyornis newtoni.

Hieman emun kaltainen lentokyvytön lintu oli täysikasvuisena yli kaksi metriä korkea ja sen massa saattoi olla jopa yli 220 kg.

Linnusta on runsaasti havaintoja ajalta, jolloin ihmiset eivät olleet vielä asuttaneet Australiaa, mutta sen jälkeen – siis noin 50 000 vuotta sitten – merkit linnusta ovat kadonneet. Sen sijaan Australian alkuperäkansojen muinaiset jäljet osoittavat heidän käyttäneen linnun suuria, noin puolitoista kiloa painaneita munia ravintonaan.

Ammoisten ihmisasutuksien luota on löydetty Genyorniksen munankuoria, joita on selvästi kuumennettu liekillä.

Yhdysvaltalaisen Coloradon yliopiston Boulderissa oleva tutkimusryhmä on tutkinut ympäri Australian yli 2000 eri paikkaa, joissa on ollut linnun munia. Kyseessä ovat tyypillisesti hiekkadyynit, joihin Genyornikset hautasivat muniaan niitä hautoessaan.

Mikään näistä pesistä ei näyttänyt olevan 45 000 vuotta nuorempi.

Yli 200 paikan luota löytyi myös munia, joita oli selvästi käsitelty. Osa niistä oli mustuneita juuri siten, että niitä on selvästi kuumennettu esimerkiksi nuotiossa; kuorien sisältämien aminohappojen avulla voi päätellä sen, että kuumennus on tapahtunut vain yhdeltä puolelta nopeasti, ei esimerkiksi metsäpalon tapaan joka puolelta pitemmän ajan kuluessa.

Kaiken lisäksi monet palaneista munien kuorenpalasista löytyi pari metriä halkaisijaltaan olleilta alueilta, eikä näiden alueiden ympäriltä puolestaan löytynyt munia. 

Munankuorien kvartsikiteiden tarkempi tutkimus osoitti, että ne kuumennetut kuoret ovat noin 54 000 - 44 000 vuotta vanhoja. Radiohiilen avulla tehty ajanmääritys antoi nuorimpien tapausten iäksi 47 000 vuotta.

“Emme keksi minkäänlaista tilannetta, missä luonnollinen pensaspalo voisi saada aikaan tällaisia jälkiä”, sanoo ryhmää johtava professori Gifford Miller Coloradon yliopiston tiedotteessa

“Väitämmekin, että varhaiset ihmiset ovat keränneet munia, kypsentäneet niitä nuotioilla ja jättäneet jälkeensä munankuorien palasia ruokailualueelleen.”

“Tämä on nähdäksemme ensimmäinen ja ainoa luotettava havainto siitä, että ihmiset saivat aikaan Australian megafaunan sukupuuttoon kuolemisen.”

Miller huomauttaa myös, että emujen munien – niin nykyisten kuin aiempienkin - jäljet ovat hyvin vastaavia. Munat ovat pienempiä, mutta niitä löytyy hiekkadyyneistä, alkuperäkansat käyttävät niitäkin ravintonaan ja he kypsentävät niitä nuotioilla. 

Tutkijoita ja maastoautoja

Siinä missä emut ovat selviytyneet vuosituhansien ajan Australiassa, on Genyornis kadonnut monen muun omituisen aussialkueläimen myötä. 

Tällaisia ovat olleet kaksitonninen vompatti, 450 kiloa painanut kenguru, yli 130 kg painanut leijona ja henkilöauton kokoinen kilpikonna.

Noin 85% Australian kookkaista nisäkkäistä, linnuista ja matelijoista hävisi kartalta pian sen jälkeen kun ihmiset tulivat mantereelle, ja syystä tähän on kiistelty kiivaasti. Toisten mielestä syypää oli ihminen, kun taas toiset syyttivät ilmaston muuttumista. Osa olettaa kummankin vaikuttaneen asiaan.

Joka tapauksessa samoihin aikoihin kun ihminen asutti Australian, manner kuivui olennaisesti. Tämä tapahtui 60 000 - 40 000 vuotta sitten, ja ihmisten oletetaan levittäytyneen mantereelle noin 47 000 vuotta sitten. He tulivat todennäköisesti meren yli pohjoisesta, muutaman sadan kilometrin päässä olevilta Indonesian saarilta.

“Amerikoissa on selviä merkkejä siitä, että ihmiset metsästivät suuria eläimiä”, selittää Miller ja mainitsee muun muassa mammuttien luihin jääneet palaset kivisistä nuolien kärjistä.

Australian maaperä ja ilmasto eivät ole suotuisia luiden ja muiden jäänteiden säilymiselle, joten “selviä merkkejä ihmisten tekemästä suurten eläinten metsästyksestä ei ole ollut ennen kuin vasta nyt. “

Amerikkalaisten lisäksi tutkimukseen on osallistunut tutkijoita Australian kansallisesta yliopistosta sekä seitsemästä muusta australialaisesta tutkimuslaitoksesta. Aiheesta kertova artikkeli julkaistiin 29. tammikuuta Nature Communications -sarjassa.

 

Otsikkokuvassa noin tonnin painava Megalania prisca -lisko jahtaa lentokyvytöntä Genyornis newtoni -lintua Australiassa noin 50 000 vuotta sitten. Piirros: Peter Trusler, Monash University.

Aussiobservatorion nousu ja tuho

Ti, 01/26/2016 - 10:11 Jari Mäkinen
Yale Columbia Telescope


Lauantaina 18. tammikuuta 2003 suuri metsäpalo riehui Australian pääkaupungin Canberran luona. Polttavan kuuma sää ja voimakkaat tuulet puskivat tulimerta eteenpäin huimalla nopeudella vaatien neljän ihmisen hengen, tuhoten 400 asuntoa ja polttaen suuren osan Stromlo-vuoren observatoriosta.


Päivän kuva

Päivän kuva on tänään Mount Stromlolta, 770 metrin korkeuteen kohoavalta kukkulalta Canberran luota. Tässä on Yale Columbia -teleskoopin raunio – tämä vuonna 1923 rakennettu kaukoputki oli yksi useista Stromlon huipulla olevan observatorion tulipalossa tuhoutuneista havaintolaitteista. 

Vuonna 2003 riehunut palo on suurin ja tuhoisin Stromlon luona ollut metsäpalo, sillä edellinen, vuonna 1952 ollut palo, ei ollut lainkaan yhtä laaja ja nopeasti edennyt.

Stromlo-vuorella on tehty tähtitieteellisiä havaintoja vuodesta 1911 alkaen, kun Australiaan kotiutunut italialaistähtitieteilijä Pietro Baracchi pystytti sinne ensimmäisen observatoriorakennuksen, ns. Oddie-teleskoopin. Se oli ensimmäinen tuoreeseen Australian pääkaupunkiterritorioon (Capital Territory) rakennettu kansainliiton rakennus.

Canberrasta ja sitä ympäröivästä territoriosta tehtiin Australian pääkaupunki tuolloin, kun Sydneyn ja Melbournen pitkään jatkunut kiista laitettiin poikki tekemällä erillinen, uusi hallinnollinen keskus jotakuinkin niiden välille. Kukkulainen, korkealla sijaitseva alue oli myös erinomainen tähtitieteellisiin havaintoihin, joten Stromlon huipulle perustettiin vuonna 1924 myös "kunnollinen" observatorio, kun Brittiläisen kansainliiton aurinko-observatorio aloitti toimintansa siellä.

Toiseen maailmansotaan saakka Stromlossa tehtiin pääasiassa aurinkohavaintoja, mutta sen jälkeen etenkin 1950-luvulla paikasta alettiin kehittää laajempialaista tähtitieteellistä havaintokeskusta. Siitä kaavailtiin eteläisen pallonpuolen taivaan alla olevaa vastinetta suurille Yhdysvalloissa oleville observatorioille.

Osana tätä kehitystä paikalle tuotiin Johannesburgissa, Etelä-Afrikassa 1920-luvulta alkaen ollut 66-senttisellä peilillä varustettu Yalen yliopiston kustantama Columbia -teleskooppi, joka aloitti toimintansa Stromlossa vuonna 1966. 2000-luvulle tullessa se oli edelleen toiminnassa. Teleskoopin tunnetuimmat havainnot tehtiin 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin se tarkkaili Jupiteria ja Saturnusta samaan aikaan kuin NASAn Voyager-luotaimet lensivät niiden ohitse.

Suurin vuoden 2003 tulipalossa tuhoutunut teleskooppi oli kuitenkin 187 cm halkaisijaltaan olleella peilillä varustettu teleskooppi, joka oli spektroskooppisten havaintojen edelläkävijä koko maailmassa. Se oli täydessä toimintakunnossa tuhoutumisensa aikaan, ja etenkin sen menettäminen oli suuri isku Stromlon tutkimustoiminnalle.

Toinen olennainen havaintolaite oli 127-senttinen Melbourne-teleskooppi, joka tuotiin Canberraan vuonna 1945, kun Melbournen observatorio suljettiin. Sekin oli täydessä toimintakunnossa ja modernisoitu tulipalon aikaan.

Pohjoismaisittain kiinnostavin tuhoutunut observatoriorakennus oli Uppsalan yliopiston rahoittamaa ja käyttämää, vuonna 1955 rakennettua 66-senttistä laajakulmakaukoputkea varten tehty rakennus. Teleskoopilla on kiinnostava historia sillä, sen avulla otettiin lokakuussa 1957 ensimmäiset kuvat Sputnikista. Teleskooppi vietiin vuonna 1981 Siding Springsin obervatorioon ja se säästyi siten tuholta, mutta sen nimeä edelleen käyttänyt rakennus siis tuhoutui.

Lisäksi tuli tuhosi monia muita observatorioalueen rakennuksia, mutta onneksi päärakennuksen runko saatiin pelastettua ja rakennettua uudelleen.

Nyttemmin observatorion ympärillä on suoja-alue, eikä vastaavaa pitäisi päästä tapahtumaan uudelleen. Kuten monet muutkin kaupunkien luona olevat historialliset observatoriot, on Stromlo myös keskittynyt nyt tutkimukseen, opetukseen, laitteiden rakentamiseen sekä tähtitieteestä yleisölle kertomiseen ja varsinaiset havainnot tehdään muualla, paremmilla havaintopaikoilla. 

Lisää Stromlon observatoriosta voi lukea heidän nettisivultaan: msoheritagetrail.anu.edu.au

Alla on video tuhopäivän uutisista Australiassa.

Tämä on Kunbarrasaurus, isonenäonteloinen aussidino

Ti, 12/08/2015 - 19:49 Toimitus
Minmi-dinosaurus

Kuten kaikki varmasti muistavat, on Australia ollut aikanaan dinosaurusten paratiisi: liitukaudella noin 150-66 miljoonaa vuotta sitten, vallitsi maapallolla lämmin ja kuiva ilmasto, ja liitukauden keskivaiheilla noin 120 miljoonaa vuotta sitten saavutettiin kaikkien aikojen lämpöhuippu. Australia sijaitsi silloin etelässä, Antarktiksen kanssa Godwana-mantereessa, ja sieltä on löytynyt paljon erilaisia dinoja, joita ei ole ollut muualla.

Eräitä näistä olivat raskaiden panssareiden peittämät ankylosauruslajit Kunbarrasaurus ieversi ja Minmi. 

Siinä missä monet ankylosaurukset olivat jopa 10 metriä pitkiä kasvissyöjiä ja painoivat arviolta neljä tonnia, olivat nämä aussiversiot suurimmillaan kolmimetrisiä, yleensä vasikan kokoisia. Ja siinä missä "kunnon" ankylosauruksilla oli hännän päässä oli luunuija, jonka avulla ne pystyivät puolustautumaan jopa Tyrannosaurusta vastaan, lähtivät pienemmät Kunbarrasaurus ja Minmi mieluiten karkuun. Mikä varmastikin oli viisasta, mutta raskasta kaikkien panssarikilpien kanssa.

Näitä kahta lajia on pidetty itse asiassa samoina aina tähän saakka, kun vuonna 1989 Richmondista, Australian koilliskulmasta Queenslandista, löytyneen Kunbarrasauruksen luurankoa on tutkittu paremmin.

Tuo fossiili oli erinomaisessa kunnossa, sillä siinä oli jopa mukana nahkaa ja vatsalaukin sisuksia. Sen entisöinti on kestänyt pari vuosikymmentä, ennen kuin tutkijat pääsivät skannaamaan sitä sekä vertaamaan tuloksia muihin dinosauruksiin.

Nyt PeerJ -julkaisussa ilmestyneessä tutkimuksessa Queenslandin yliopiston palaeontologi Steven Salisbury ryhmineen kertoo, että Kunbarrasaurus ei ole vain erilainen kuin Minmi, vaan poikkeaa kaikista muista vastaavista dinoista ympäri maailman. 

Ulkoisesti ne ovat hyvin samanlaisia, ja niinpä otsikkokuvassa olevan Minmin sijaan siinä voisi olla Kunbarrasaurus.

Erot ovatkin sisällä, ja suurin niistä on korvan sisäosa.

"Sen sisäkorva on valtava. Se on niin erilainen verrattuna kaikkiin aiemmin näkemiimme, että emme oikein ymmärrä mistä on kyse", selittää Salisbury.

Tutara-liskoilla on nykyisin samankaltaiset korvat, mutta paljon pienemmät.

Lisäksi Kunbarrasauruksen nenäontelot ovat erilaiset kuin muilla ankylosauksilla. Ne ovat pillimäiset, pitkulaiset, ja niissä olevat rengasmaiset käytävät ovat pienempiä; tutkijat olettavat että näin eläin on voinut viilentää oloaan paremmin lämpimässä ilmastossa tukalan kuuman panssarin alla. Kenties sen korvan omituinen rakenne liittyy myös lämmönhallintaan.

Tarkemmin luurankojen eroista kerrotaan tällä videolla:

Kuva: Minmi-dinosauruksen piirros Wikipediasta.